keskiviikkona, maaliskuuta 23, 2016

Rakastan, rakastan



Minun mummini on tullut nuorena tyttönä evakkona Karjalan puolelta, menettänyt paljon ja ollut välillä niin hurjan yksin maailmassa. En voi olla ihmettelemättä, miten hän ei koskaan tullut kovaksi, vaan voimakkaaksi. Miten hän ei katkeroitunut, vaan on pysynyt herkkänä ja maailmalle avoimena? Sen tiedän, että mummola on minulle ollut aina turvapaikka ja hengähdystauko. Se on paikka, jossa minua aina kuunnellaan, muttei ikinä tuomita. Siellä voin olla oma itseni, hengittää vapaasti ja levätä hetken. Sinne pakeninkin niin lukion lukulomalla kuin myöhemmin ollessani yksin vieraalla paikkakunnalla töissä. Mummille saatoin aina kertoa kaiken, mitä elämässäni kulloinkin tapahtui. Hän kuunteli, ehkä teki muutaman huomautuksen tai kysymyksen ja sitten nyökkäsi. Hyväksyi kerta toisensa jälkeen hapuiluni ja epävarmuuteni omalla levollisuudellaan.


Toissakesänä sain kotona ollessani viestin, että mummi on saanut sairaskohtauksen. Kuuntelin puhelimessa minulle kerrotut sanat, jotka tuntuivat iskuilta vasten kasvoja. Soitin puolisolleni ja kerroin, että lähden Joensuuhun nyt heti. Mies lähti kahta tuntia liian aikaisin töistä, heitti minulle auton ja kaappasi kaksivuotiaan tyttömme syliinsä ilmoittaen ottaneensa ylimääräisen vapaapäivän ollakseen kotona lapsenvahtina. Minulla oli työpäivä tulossa itsellänikin, mutta pomoni sanoi heti soittaessani, että mummini tarvitsi minua huomattavasti enemmän kuin hän. Niinpä noin tunti puhelusta olin jo ajamassa.

Muistan sen päivän selvästi. Aurinko paistoi matalalta, ja värit olivat tummia. Taivas kaartui teräksenharmaana kuin ukkosen edellä, mutta aurinko kultasi pelloilla olevan kypsän viljan saaden sen värit hohtamaan. Sadonkorjuu, huomasin ajattelevani.

Perillä tilanne oli lohduton. Mitään ei voitu oikeastaan tehdä, joten jäimme kaikki odottamaan väistämätöntä. Istuimme vuoteen vierellä vuorotellen. Minulla oli mukana kirkkaankeltainen neuletyöni, huivi tytölleni. Istuin mummin sängyn vierellä vartiossa, neuloen silmukka kerrallaan. Mummi nukkui pääosan ajasta. Kun lähdin pois, muistan itkeneeni ja tunteneeni kiitollisuutta noista hetkistä. Että jos nyt pahin tapahtuisi, minä olin saanut olla lähellä ja heittää omat hyvästini.

Mutta mummi ei kuollutkaan. Tapahtui ihme toisensa jälkeen. Hitaita, pieniä ihmeitä, mutta ihmeitä yhtä kaikki. Nyt mummini asuu taas omassa kodissaan, pyöräilee paikasta toiseen ja halaa yhtä tiukasti kuin ennenkin. Sitä ei meistä kukaan uskonut sinä kesänä. Kun kävimme äitini ja sisareni kanssa Tallinnassa joulukuussa, ostin kokeiluun pellavalankaa aikomuksenani tehdä huivi. Käydessäni neulomaan sitä huomasin, että siitä tulisi ehdottomasti mummini huivi. Sen voisi heittää lämpimänä kesäpäivänä harteille tai sitoa tiukemmin kaulaan pyörän selkään hypätessä.

Sellainen huivi, johon voi upottaa kaiken rakkautensa ja kertoa kerta toisensa jälkeen, että minä välitän ja olen lähellä. Aivan kuten sinäkin olet aina ollut minua varten.


5 kommenttia:

Signe kirjoitti...

Ihana tosielämän tarina, jossa on onnellinen loppu :) Eilisen uutisten jälkeen tämmöisiä ja niiden jakamista tarvitaan. Huivikin on hieno - ja upea tatuointi siulla selässä!

Tuulikki kirjoitti...

Kaunis huivi ja vielä kauniimpi tarina. Mummosi on onnen mummo! Hyvää Pääsiäistä.

Hilmukka kirjoitti...

Oi, rakkaushuivi. Ihana kuulla, että mummusi sai "lisäaikaa" <3

Aarnilintu kirjoitti...

Juuri tuollaisia mummot parhaimmillaan ovat. Itselläni ei ihan tuolla tavalla läheistä suhdetta ole ollut isovanhempiini, mutta toivottavasti tytölleni sellainen muodostuu. Huivi on yksinkertaisen kaunis, koska yksinkertainen usein on kaunista:)

Annis kirjoitti...

Signe, kiitos! Tatuoinnista olen tainnut blogissakin joskus tarinoida, mutta se oli valmistujaislahja itselleni. Kyllähän biologilla täytyy oma puu olla :)

Tuulikki, kiitokset! Hurjan iloisena suunnittelen täällä juurikin kesälomia sekä reissua mummon luo. Onneksi pystyn <3

Hilmukka, joitakin asioita on niin vaikea sanoin kuvailla. Neulomalla ja tekemällä onnistuu helpommin :)

Aarnilintu, kyllä sitä itsekin juurikin pohtii nykyisellään sitä, millainen asema isovanhemmilla on lapsen elämässä. Onneksi läheiset ja kiinteät välit ovat alkaneet muodostua. On ihanaa kuulla, kun lapsi sanoo, että kaipaa rakkaita ihmisiä. Sellaisia ei ole koskaan liikaa pienen ihmisen elämässä!