sunnuntaina, helmikuuta 03, 2013

Ryömimismatto

Nyt on meillä odotus ohi, mummo pääsi vihdoinkin lepoon maanantaina. Ollaan surtu, muisteltu, naurettu ja oltu haikeina. Onneksi ympärillä on ollut rakkaita ystäviä, jotka ovat niin laittaneet monia ihania viestejä, soittaneet, jakaneet omia muistojaan ja kurvanneet tarvittaessa meille asti mukanaan evästä ja olleet seurana, kunnes olo on parempi. Tärkein voimavara on kuitenkin ollut tuo pieni tyttöläinen, joka miltei tauotta hymyilee. Miten voin olla pitkään surullinen, kun edessäni on täyspakkaus elämää, vauhtia ja naurua?

Koska kamalan ahkerana ei tällä viikolla ole oltu, esitelläänpä tämä ompelullinen projekti, joka on ollut jo tovin valmiina. Unohdin kuvata sen. Tässä siis on kaikista kaappien jämäkankaista tehty leikkimatto tiitiläiselle. Tyttö alkoi tosissaan ryömimisen muutama viikko taaksepäin, joten moiselle on ollut käyttöä kovasti.

Pohjana ja alapuolella on lakanakangasta, välissä on puolestaan vanha fleecehuopa. Meille ei moisia kannata edes ajatella hankkivansa, muuttuivat epämääräisen karvaisiksi alle viikossa. Loput kuviot ja hahmot ovat jokainen jostakin muusta projektista tai kirpparikankaista tehtyjä. Osa omenoista sekä lehdistä on kiinni vain kannastaan ja niiden sisällä on sellofaania rapisemassa. Ilmassa lentelevät lehdet ovatkin kuvanottohetkellä kaikki kääntyneet nurinniskoin kiskomisen seurauksena. Perhosten vartalot ja muita yksityiskohtia on myös kirjottu, jotta niitä olisi mukavampi hipelöidä pienillä sormilla.






Kuvaamisessa oli myös omat haasteensa, sillä kamera oli tiitistä aivan hervottoman hauska. Niinpä sitä tavoiteltiin ryömimällä kamalaa tahtia kohti äitiä, joka koetti taas pakittaa taaksepäin minkä ennätti. Hyvin onnistui kuvaaminen.

Matto on ollut ahkerassa käytössä ja on päivittäisten tutkimusmatkojen kohde. Äiti meinasi ihan vähän herpaantua välillä ompeluun ja ompelukoneeseen, ne kun olivat molemmat ihan tyhmiä (ja sitten alkoi tuntua, että äitikin on ihan tyhmä, kun ei tule saumoista suoria). Onneksi isä lohdutti sangen viisaasti sanomalla, että ei se tiiti kamalasti piittaa, hyppääkö siksakki hitusen jossakin mutkassa vai ei. Eipä se piitannutkaan. Sen sijaan tyttö huomaavaisesti pulautti heti ekalla kerralla mattoon tutustuessaan. Tuoksuupahan kotoisammalta!

5 kommenttia:

enkulin käsityöt kirjoitti...

Osanottoni.


Elämä jatkuu penten ihmisten nauruissa, ihanan maton on pienokainen saanut, On varmasti mielissän.

Anneli kirjoitti...

Otan osaa suureen suruusi.
Mutta elämä jatkuu ja mummollasi on nyt hyvä olla. Taivaalle syttyi taas uusi tähti .

Upea tuo matto, ihania yksityiskohtia. Voit Annukka olla todella ylpeä siitä ja tyytyväinen itseesi.
Näkyy tuo tyllerökin siitä tykkäävän.
Pian varmaan pikku sormillaan matoa ja hämähäkkiä rapsuttaa :)

Jaksamista sinulle !

hillanen kirjoitti...

Tiedän nyt kokemuksesta viimesyksyisen vuoksi, ettei surua voi mitenkään toiselta vähentää eikä millään sanoilla mitenkään auttaa. Kuitenkin olen pahoillani puolestasi.

Peitto on hieno.

Annis kirjoitti...

enkuli, kiitokset. Oma isäni totesi juuri, että oli samana päivänä katsellut lähettämiäni kuvia tiitistä, kun mummo oli kuollut. Oli kuulema kaiken surun ja menetyksenkin keskellä lohdullista, että elämä niin konkreettisesti jatkui. Itse myös biologina en voi olla ajattelematta, että keskimäärin 1/8 mummon geeneistähän on tuossa pienessä tytössä.

Anneli, kiitokset. Kyllä se pahin varmasti oli se yli viikon odotus väistämättömän kanssa. Oli jopa helpottavaa, kun se puhelu vihdoin tuli.
Ei mennyt kyllä kaikki ihan niin kuin piti maton kanssa, mutta pääasia eli tiitin kiinnostus oli taattu. Plus eipähän tarvitse enää levitellä lattialle pehmusteeksi milloin mitäkin pyyhkeitä sun muita, heittää tuon ja lampaantaljan olkkariin niin pehmoinen touhunurkkaus on heti valmis.

hillanen, kiitos myötätunnosta. Surua ei kellekään elämään toivoisi, mutta se on aina väkisinkin rakkauden kääntöpuolena. Olen myös pahoillani siitä, että sinä olet joutunut viime syksynä käymään surua ja kipua läpi. Muistan itse sen mummon kuoleman odotuksen aikana itkeneeni miehelle, että en ole menettänyt ketään läheistä sitten ukin kuoleman ja se oli kaksitoista vuotta sitten. Ja silti se koskee edelleen. Että mitä järkeä ja merkitystä on tässä kaikessa, kun se kipu ei koskaan katoa, ei todella? Ja miten tästä selviää ja jaksaa, kun tietää kokemuksesta ettei se tuska tule katoamaan edes vuosikymmenessä? Mutta tottahan sekin on, että vaikka toisen menetystä suree aina jollakin tasolla loppuelämänsä, sitä alkaa muistaa ne kauniit ja ihanat asiat. Sen kaiken tärkeän ja rakkaan.

Hilmukka kirjoitti...

Lähetän suuren voimahalirutistuksen. <3

Ja pakko kommentoida tuota peittoakin. Se on todella ihana. Täydellinen ryömimisalusta. :)