keskiviikkona, maaliskuuta 18, 2009

Elämä

Minulla on aivan julmettu kiire ja puolivälin projekteja roikkuu käytännössä ihan joka puolella. Virkattu tunikamekkoni on yhä olkaimia vailla, vaikka sivusaumat sainkin aikaiseksi. Olen opetellut myös neulomaan ja totesin, että käsialan vaihteluni on pienentynyt sitten viimeisimpien muistojeni. Olenkin tehnyt kaksi paria lapasia harjoittelumielessä. Niistä ovat puolestaan langat päättelemättä. Lisäksi minun edelleenkin pitäisi duunata loppuun sisareni ja tämän miehekkeen kihlajaislahjusten osanen. En koskaan jätä mitään viime tippaan. Ja vaikka valmista saisinkin ennen viikonloppua, en sitä tohtisi kuitenkaan kuvata ihan vain siltä varalta, että nainen sattuisi tänne vahingossa näiden parin päivän aikana.

Syyni tälle kaikelle jälkijättöisyydelle nyt sekä kolmen seuraavan kuukauden ajan:


Minun olisi tarkoitus valmistua kesäkuun aikana maisteriksi, joten arkeni on erinäisten viime tipan kurssien, gradun sekä lopputenttien sävyttämää. Kirjoja tuntuu kertyvän nurkkiin enemmän kuin toivoisin ja postilaatikkoni on täynnä ilmoituksia kirjastolta siitä, että jokin yksilö kirja-armeijastani on menossa vanhaksi ihan justiinsa. Veikkaan siis, että kovinkaan montaa eloani tai käsitöitäni havainnollistavaa postausta ette tule tässä seuraavien kuukausien aikana näkemään, ihan teknisistä syistä.


Olen saanut kohtuuttoman nihkeästi yhtään mitään valmiiksi asti. Jos valmista on tullut, en ainakaan ole ottanut tekeleestä kuvia. Alkoi nolottaa oma saamattomuuteni. Joten nappasin sitten viimeisimmästä projektistani kuvan. Uusin siis sohvatyynyt (4 kpl), jotka olivat pahoin kulahtaneet. Kuvissa esiintyy myös opiskelijakämpän sairaan kaunis lattia, josta ei sitten sen enempää.
Rni oli kauhuissaan, kun kerroin ostaneeni Eurokankaasta kangasta, jossa oli peikonlehtiä. "Ei kai se ole se julmetun ruma Marimekon vai minkä lie kangas? Sano ettet ostanut sitä, sano, sano!" Minä en kyennyt heti palauttamaan mieleeni mistä kankaasta me oikeastaan puhuimme, mutta epäilin, että moinen olisi maksanut koko lailla enemmän kuin minun ostamani versio.

Aloin myös tulla vakaasti siihen lopputulokseen, että tahdon uuden ompelukoneen. Tuo nykyinen katkoo lankaa ja suttaa alalankaa mystisesti. Olen tähän mennessä onnistunut jäljittämään vian puolakoteloon, jossa ylälanka sieppaa puolan mystisesti syleilyynsä ja solmii sen tiukasti kiinni, kunnes koko ompelus tyssää ja minun on pakko saksia puola irti. Hermoni olivat kovalla koetuksella tuon kokovihreän tyynyliinan kanssa, kun kone temppuili koko ajan hitusen paksumman kankaan kanssa.


Lisäksi assarikseni kuvaustoimenpiteisiin änkesi yhä säälittävän pienikokoinen Pihka. Surusilmäinen herra seurasi toimenpiteitäni vierestä, kiipesi syliini kolme kertaa näiden kuvien oton aikana ja suostui välillä poseeraamaan hetken ajan kamerallekin.
Viime yönä muuten opin, että Pihka on oppinut, miten vetoleluja käytetään. Anoppi nakkasi meille joskus muinoin sopulia muistuttavan pienen pehmoelukan, jossa oli vetonaru. Siitä nykimällä pehmo säntäisi pitkin asuntoa ja kissat riemusta kiljuen perässä. Viime yönä havahduin epämääräiseen mekkalaan sänkyni jalkopäässä. Pihka makasi siellä sopuli sylissään ja vetonaru suussaan. Voi sitä pienen eläimen riemua, kun narua nykimällä pehmo kävi tärisemään ja koetti karkuun. Hulluilla on halvat huvit, idiooteilla ilmaiset (ja sellainen lemmikki millainen isäntä, niinkö se meni?).

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

håmåååå