torstaina, elokuuta 07, 2008

Suuri kanttarellisota

Yritän vähän kerrassaan, mutta sinnikkäästi saada viime aikojen häppeningit järjestykseen ennen kuin ennätän touhuta taas jotakin muuta ja huomaan sitten sekoavani täysin ajan lineaarisen esittämisen lomassa. Luvassa siis lisää eräilyä malliin viime viikonloppu. Lupaan, ettei tiedossa ole epämääräisen ällöjä (=ihania) kuvia hyönteisistä, vaikka niitä pyydystelinkin kaiken muun lomassa (Jäärien osuus pakastimeni sisällöstä alkaa hitaasti, mutta vakaasti kasvaa).
Minä harkitsin vakavasti ihan tosissani kotona köllöttämistä, mutta kerrankin mieheke oli minua aktiivisempi luontoon säntäämisessä. Leivonmäelle oli päästä, koska muutoin joku muu veisi ahnaudella ja kavaluudella kaikki kanttarellit ja me jäisimme aivan ilman. Koska tämä jälkimmäinen visio oli aivan liian musertava miehekkeen elettäväksi, me päätimme varustautua ja lähteä Leivonmäen kansalliseen puistikkoon.
Matkalla sinne tulee ohitettua aina Leivonmäen kovin menomesta eli kotoisammin Letkaliiteri. Joskus vielä menen sinne iltaa viettämään tanssahdellen ihan vain voidakseni sanoa olleeni nuorena lavatansseissa Letkaliiterissä.

Alkureissusta hivenen vaikutti siltä, ettei sienionni ollut myötä. Sen sijaan hyvin bongausrikas reissu oli kyseessä, minä satuin nimittäin todistamaan päästäisten joukkoesiintymistä sekä muita merkillisyyksiä. Tosin päästäisistä en saanut kuvaa, enkä myöskään ehtinyt ihailla niitä riittävän pitkään voidakseni tunnistaa ne lajilleen. Mokomat aloittivat kamalan mekkalan ja karkasivat aivan järkyttävää vauhtia paikalta. Onneksi eivät silti kuolleet. Meille nimittäin joskus kerrottiin luennolla teoriaa siitä, miksi kuolleita, mutta pinnallisin puolin vammattomia päästäisiä löytyy raatoina tien pielistä. Ne haistavat jonkun vaarallisen pedon ja silkasta säikähdyksestä saavat sydänkohtauksen. Pienten vipeltäjien pumput kun hakkaavat koko lailla vinhempaa tahtia kuin keskivertoihmisen. Jostakin syystä tämä säälittävyyden huipentuma sai minut tuntemaan välittömästi aivan ääretöntä sympatiaa noita pikkueläimiä kohtaan.
Vähän kerrassaan sieniäkin alkoi löytyä. Rantakivikossa hypähdellessämme huomasin myös yllättäen noin kahden loikkauksen päässä nykysijainnistani lekottelevan käärmeen. Tein kohtalaisen seisahduksen suoraan kesken liikkeen ja varoitin miestäkin. Käärme katsoi parhaaksi kadota paikalta meidän tömistelymme seurauksena, mutta sain siitä näpättyä etäisen kuvajaisen. Pikaisesta kohtaamisesta huolimatta oli selvää, että kyseessä oli kotimaamme ainut myrkkykäärme eli kyy. Tästä eteenpäin olin hitusen varovaisempi loikkiessani kiveltä toiselle, joskin liikkumatapani aiheuttama tärinä varmaankin karkotti kaikki elukat lähimailta.

Onneksi kotiin ei tarvinnut palata tyhjin käsin, joskin mieheke oli kovasti huolissaan eräästä toisesta sienestäjästä ja kehitteli tätä varten ties millaisia harhautuksia, ettei miespolo vain sattuisi saman mättään luokse sieniä noukkimaan. Kotona mies ei sitten ollutkaan enää niin iloinen runsaasta sienisaaliista, koska joutui kuluttamaan loppupäivän kanssani ripustamalla niitä lankaan kuivausta varten sekä paistamaan niitä pannulla.

Ei kommentteja: