perjantaina, heinäkuuta 04, 2008

Jännitystä ja haaveilua

Odottelen parhaillaankin tietoa siitä, karautanko tänään Helsinkiin vai en. Alunperin suunnittelin hempeää ja lemmekästä kotiviikonloppua miehekkeen kylkeen sijoittautuneena. Sitten mies kertoi, että se onkin lähdössä muiden isojen poikien kanssa Suomen suurimpaan boffomättötapahtumaan, Sotahuutoon. Siellä pojat ja tytöt siis kuluttavat voimaa ja taitoa säästämättä aikaansa pieksämällä toisiaan hopeapatongeilla. Mikäs siinä. Niinpä olenkin menneellä viikolla kuluttanut harvoja vapaahetkiäni auttamalla nuolten sulittamisessa sekä maalaamalla kangasväreillä kivoja kuvia sinisistä possuista (mies korjaisi varmaan välittömästi, että kyseessä on karju, ei possu) kankaalle lippuja ja kilpiä varten (Kyseessä on osallistuvan ryhmän, Camulosin karjujen tunnuselikko). Koska minulla ei ole kameraa, en vielä voi valitettavasti jakaa näitä hilpeitä tuloksia kanssanne. Malttakaa vielä heinäkuun 13. päivän yli, sitten lupaan tarjoilla kaikenlaista hämärää.

Raakkasin siis yli ehdotelmat siitä, että viettäisimme viikonlopun yhdessä. Tilalle olin värkkäämässä helmeilevää viikonloppua shoppailun, käsitöiden, itseishemmottelun ja hyvän ruoan parissa. Tämäkin suunnitelma vaihtui lennosta, kun joku ehdotti, että lähtisimme joukolla Helsinkiin. Tarkoituksena olisi kierrellä jonkin verran nähtävyyksiä, shoppailla ja syödä ehdottoman tukevasti.
Tässäkin on toki vielä yksi mutta. Koska suurin osa tuttavapiiristä täällä Jykylässä on joko siellä kansallisissa joukkopieksäjäisissä tai vaihtoehtoisesti tällä Helsingin keikalla, ylenmääräistä joukkoa vapaaehtoisia kissavahteja ei ole tarjolla. Tälläkin hetkellä odottelen, josko alunperin hommaan kaavailemani heppu vastaisi minulle jotakin. Jollei kolmeen mennessä ala kuulua, palaan sittenkin siihen itseishemmotteluun.
Koska en oikein osaa päättää kumpi vaihtoehdoista olisi pätevämpi, olen haaveillut puoliksi molemmista.


Suomenlinna on ikuinen lempikesäkohteeni siitä lähtien, kun sinne joskus puolivahingossa eksyin. Muistan varmasti ikuisesti ruohoisina kumpuilevan polun, muurinrippeet, kimmeltävän meren ja taivaalla sadoittain kilvan liitävät leijat. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja merelle tähyillessä tuntui siltä, ettei se loppuisi koskaan. Koska tänään on miltei vastaava sää, en pitäisi pahakseni visiittiä tässä kohteessa.

Minulla on ihan pieni fiksaatio kasveihin. Joku on ehkä voinut bongata merkkejä siitä täälläkin. Saankin melkoisen paljon iloa kasvien tarkastelusta. Tästä voinevat nokkelimmat päätellä, että kasvitieteelliset puutarhat saavat jakamattoman suosioni. Amsterdamissa ja Dobrichissa olen moiset onnistunut bongaamaan. Haaveissa onkin ollut pidemmän aikaa tsekata läpi kotimainen Helsingin yliopiston kasvitieteellinen sekä myös Tallinnan vastaava.

Voinen tunnustaa samaan syssyyn, että eniten Helsingissä kammoksun jo etukäteisesti joukkoliikennettä. Vielä 18 vuotiaana muuttaessani omilleni Jyväskylässä suhtauduin busseihin vempeleinä, joiden ovet loksahtavat sisään astuttua lukkoon ja jotka ajavat ympäri kaupunkia tiputtaen lopulta huono-onnisen matkustajan jonnekin pientareelle vailla käsitystä siitä, missä nyt ihan tarkalleen edes ollaan. Vaikka nykyisin omistankin bussikortin, suhtaudun yhä noihin kulkuneuvoihin tervettä epäluuloisuutta ja vähemmän tervettä kauhua osoittaen. Niinpä taitan yleensä matkaani uskollisella pyörälläni nuristen jatkuvasti siitä, miten inhoan pyöräilyä. Mutta se on pientä verrattuna siihen, millaista kauhua bussit, metrot ja ratikat minussa aiheuttavat. Vapisen jo henkisesti ajatuksesta, että minun pitäisi niillä suoriutua ympäri pääkaupunkia. Voiko Helsinkiin eksyä pysyvästi? Voiko joukkoliikenne minut hukata ikuisesti? Olen varma siitä, että jossakin on olemassa salainen ulottuvuus, jonne kavalien kulkuneuvojen onnettomat uhrit on jätetty kärsimään ikuisesti viimeisestä bussimatkastaan.
Miten niin irrationaalista?


Jos taas päädyn hemmotteluun, ensimmäisenä listalla ovat ehdottomasti kaikki mahdolliset iholle suunnatut hoitosessiot. Minulla on sellainen olo, että vietettyäni yhden viikonlopun metsässä ja matkustellen, voisi hyvinkin vastapainona käyttää perusteellista ihon puhdistamista sekä kosteuttamista.


Yleisen säätämisen, pelailun, kirjoittelun sekä lukemisen ohella yksi tapani viettää yksinään aikaani on aivan ehdottomasti elokuvien katselu. Minun tekisi kovasti mieli katsoa joko jokin veijarikomedia tai ottaa uusintakierrokselle Oopperan kummitus.

Yletön btw: Minä tahtoisin aivan ylen kamalasti itselleni puolireiteen ulottuvan, mustan nahkatakin. Moista alennusmyynneistä metsästin, mutta ainakin Halosella alennusversioissa koot alkoivat 44:stä suosikkimallissani, joten prosessi jäi siihen. Mutta kyllä minä vielä (Toisin kuin isolla osalla ihmisistä, minulla on sellainen kroppa, että on turha haaveillakaan pitävänsä lyhyen näpsäkkää lantiomittaista takkia. Ehei. Todennäköisesti jo yrityksestä saisi syytteen pikkulapsien pelottelusta. Metsästys siis jatkukoon).

Kuvat:


Helsinkiopas, Helsingin yliopiston kasvitieteellinen puutarha , Signature: Salon and health spa , Phantom of the Opera

2 kommenttia:

titta kirjoitti...

Minä en olekaan ikinä kuullut Sotahuudosta.. Pitää ottaa selvää, kiitos linkistä

Annis kirjoitti...

Titta: Johtuen ilmeisen suuresta määrästä larppaajatuttujani, Sotahuuto on ollut minulle tutu kuriositeetti syntymästään lähtien. Minulla ei ole kuitenkaan ollut itselläni koskaan intressejä lähteä hakkaamaan toisia, joten itse olen tätä huvia vältellyt. Sotahuuto pääsi muuten sunnuntain kymppiuutisten kevennykseen sekä myös tänään Ajankohtaiseen kakkoseen. Molemmat varmaan löytyvät esityksensä jälkeen netistäkin, joten niitä sekä Sotahuudon syvintä olemusta voi koettaa tavoitella näidenkin kautta ;]