keskiviikkona, tammikuuta 25, 2017

Sohvan uudet vaatteet

Olohuonettamme on kohtalaisen pitkään asuttanut harmaa sohva. Sohva on kestänyt kaikenlaista ja nähnyt niin opiskelijapariskunta-arkeamme sekä myöhemmin kolmihenkiseksi kasvaneen lapsiperheemme ensivuodet. Kaikkein lähtemättömimmän jäljen siihen ovat tehneet kuitenkin kissapetomme, kirjaimellisesti.

Vaikka meillä erilaisia raapimapuita onkin ollut tarjolla, sohvan kulmaan on teroitettu kynsiä niin harjoitteluvaiheessa kuin myöhemmin korvikkeena raapimapuun narujen alkaessa katkeilla. Sohva kesti tätä kaltoinkohtelua mukisematta aika pitkään, mutta nyt huomasin täytteiden alkavan kurkistella päällikankaan läpi. Niinpä huomasin pohtivani, millä saisin siistittyä sohvalle lisää elinvuosia ilman, että minun tarvitsisi edes harkita koskevani ompelukoneeseen. 

Pitsiliinojen uusiokäyttöä
Vastaus löytyi lopulta pitsiliinapinosta, jota olin hillonnut kaapissani jo tovin. Osa oli isoäitini etukäteisperinnöstä, enkä uskaltanut käyttää niitä mihinkään. Osa oli itse virkkaamiani, osa sieltä sun täältä saamiani. Podin hetken tunnontuskia ja viskasin lopulta koko pinon pesukoneeseen yhdessä pesukonevärinapin kanssa. Ulos tuli eri sävyisiä violetteja liinoja.

Tällainen siitä sitten tuli (vanhin tuhoaja luonnollisesti tahtoi kuvaan)

Seuraavana vuorossa olikin sommittelua ja suunnittelua. Pian liinat löysivät oikeat paikkansa, ja ompelin ne paikoilleen käsin. Osan paikat valikoituivat suoraan sen mukaan, missä pahimmat sohvan kärsimät vahingotkin olivat. Osan liinoista taas sommittelin sinne sun tänne vain silmäniloksi.

Tältä se alkuun siis näytti...
...ja tältä korjauksen jälkeen.

Tähtiliinoja olen itse virkannut joskus kaksikin
Takakulman paikkaus
Aavistuksen hippihenkiseksi muuttunut sohvamme on ilahduttanut meitä kovasti ja saanee jatkaa tehtävässään vielä monen monituista vuotta. Kissatkin ovat toistaiseksi jättäneet paikkakohdat rauhaan. Tätä varmistamaan haimme vielä uuden satsin sisalköyttä ja päällystimme uudelleen kattien raapimispuun.

maanantaina, joulukuuta 12, 2016

Massavaikutus

Kesää seurasi syksy kirpeän kuulaine aamuineen ja hiuksia pörhöttävine puhureineen. Ilmassa tuntui lupaus muutoksesta ja aivan sen vanavedessä haikeus. Päivät kuluivat toimissaan, mutta iltaisin minä istuin ja neuloin levottomuutta sormistani.

Syntyi huivi. Vironvillasta, iso kuin mikä. Mallia varten yhdistelin useampaa huivia ja annoin mennä niin paljon kuin lankaa riitti. Sitähän sitten riittikin, 200 gramman kerässä. Huivi yltää harteille heitettynä kevyesti takamukseeni asti. Parhaimmillaan se on kääriytymisessä, töissä kun osaa olla näillä pakkasilla välillä melkoisen koleaa.


Syntyi uusi neuletakki tytölle kyllin pitkillä hihoilla ja tarpeeksi alas laskeutuvalla mallilla. Se koostui pääosin vanhojen projektien jämälangoista, mutta mikäpä muu paremmin sateenkaaren väreissä tanssivalle lapselleni sopisikaan? More is more, joten napitkin kaivoimme mummin nappilaatikosta, jokaisen eri väriä. Tämänkin tein kokonaan pyörönä ja humaltuneena aiemmasta menestyksestäni, steekkaamalla. Raks vain ja leikkasin valmiin pötkötakin edestä auki voidakseni tehdä nappilistat. Harjoittelu näköjään auttaa eli tästä tuli parempi kuin edellisestä. Mallia ei ollut, vaan menimme reilusti fiiliksellä.



Koska olen hukannut vuodessa kahdet kämmekkäät, tein silkkivillasta uudet. Tosin nyt näin vähän jälkikäteisenä viisautena olisin valinnut ehkä väriksi vähän vähemmän aran. Hienon naisen hansikkaat eivät sovi sille naiselle, joka sohii innostuessaan multaa ja maata. Noh, kestävätpä testatusti pesutkin hyvin.


Huomasin myös, että minulta uupuvat paksut lapaset. Joskus vannoin, etten tee enää itselleni kuin onteloneuleena lapasia. Näköjään kaikenlaisten lupaileminen kannattaa, sillä nämä ovat olleet täysmainiot ja käytössä heti ensimmäisestä päivästä lähtien jatkuvasti. Onteloneule on kyllä jatkossakin lapasneulesuosikkini numero yksi.


Käväisin Tallinnassa muutaman yön reissulla ja anoin vierailulupaa laivamatkaa edeltäväksi yöksi vanhan ystäväni luota. Silkkivillakerä kaapissa huusi hänen nimeään ja vain vähän hymyillen neuloin hänelle Annis-huivin. Lempinimeäni kantava huivi toivottavasti lämmittää hänen harteitaan kauniina kesäiltoina ja muistuttaa samalla minusta sekä kaikista jakamistamme seikkailuista.



Pitsireunus pingotuksessa

Joulun lähestyessä olen siirtynyt tekemään jouluneuleita sekä tietysti paketteihin kaikenlaista muutakin. Ohjelmassa on ollut niin suolasaippuaa kuin muitakin kosmetiikkajuttuja. Osa on tullut täydentämään ihan omaa kaappia ja sen vajauksia. Jotenkin on ollut erityisen kiva pitkästä aikaa tehdä saippuaa ja jännittää, miltä halko leikattuna näyttää.

Ylhäällä suolasaippua, alhaalla romanttisia ruusuja ja marmoroituja paloja
Voidepaloja talvi-ihon hellimiseen
Huulirasvoja, joita en edelleenkään osaa kaataa täyteen

Överisaippua, jossa kokeilin mm. kaikkea

Sellaista olen siis touhustellut syyspäivinä odottaessani, että arkikuviot jotenkin selkiytyisivät täällä. Ehkäpä nyt pääsisin taas hissukseen kiinni normaalimpaan postaustahtiin. Oikein ihanaa joulunodotusta kaikille!

lauantaina, marraskuuta 12, 2016

"Siinä kesä meni kolisten, ja rakastuttiin"

Kesä tuli, tempaisi jalat altani ja vei mennessään. Riensin, riemuitsin, lomailin, reissasin ja nautin elämästä. Sitten viimeiset kuumat päivät alkoivat haipua ja toivat tullessaan syksyn, jolloin aloin hiljentää vauhtia. Hengittelin, rauhoituin ja hiljennyin. Eräänä päivänä havahduin ja aloin ihmetellä, minne se kaikki aika menikään.

Mutta ehkä aloitan alusta. Ensin tuli kevät, viettelevän kepänä ja täynnä lumouksia tulevasta. Luonto heräsi, minä heräsin. Vappuna säntäsimme läheiselle museotilalle nauttimaan auringonpaisteesta, maatilan eläimistä ja herkutteluista. Mukaan lähti hentoisenpehmeää lankaa villatakkiin. Pretty(me) -malli neuloitui valmiiksi harmaaksi unelmaksi vain muutamassa viikossa. Sitä on tullut pidettyä ahkerasti nyt ilmojen viilettyä erilaisten mekkojen kaverina.


Monet iloiset uutiset olivat tehneet keväästä kevyemmän. Niistä yksi oli ystävättären kohdussa kasvava uusi elämä. Tulokas piti ehdottomasti toivottaa tervetulleeksi tähän maailmaan, vaikka odotusaikaa olikin vielä elokuulle asti. Niinpä neulaisin jo perinteeksi muodostuneet junasukat sekä pienet Totoro-tumput. Kyllä nyt pienen kelpaa tulla maailmaan!



Varsinainen kesäloma meidän taloudessamme alkoi heinäkuussa. Pakkasimme auton ja ajelimme Imatralle. Matkaan mahtui niin visiittiä Kolille, Neulefestarit Jyväskylässä, pikavisiitti Tallinnassa kuin ihan vain oleilua itärajalla koko poppoon voimin. Omien sisarusten ja kavereiden vierailut rytmittivät kivasti lomaa ja ennätimmekin nähdä rakkaita ihmisiä ihanan paljon lomamme aikana.

Neulefestariaarteet
Jyväskylän Neulefestareilla osallistuin niin kävijänä, kurssilaisena kuin vapaaehtoisenakin. Vahdin neulekellaria ja toimin kurssiavustajana kuituoppiluennolla. Rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että luennon vetänyt Louhittaren Luolan Tuulia ei kyllä apuja pahemmin kaipaillut, joten lähinnä pääsin kuuntelemaan luennon vapaamatkalaisena. Lisäksi minulla oli sunnuntaille varattuna omakin aarre, Välimäen Veeran huivikurssi.
Kurssi oli hurjan mielenkiintoinen ja inspiroiva. Sen innoittamana uskaltauduin tökkimään useammankin huivin kesän aikana ihan vailla ohjeita. Osasta tuli hienoja, osasta vähemmän hienoja. Tärkeintä kuitenkin oli se, että minulla oli mukavaa neuloa niitä. Jatkossakin kynnys käydä kokeilemaan jotakin huivi-ideaa on huomattavan paljon matalammalla kuin aiemmin.

Vielä puikoilla
<3 p=""> Istuskelin ihanan lämpiminä kesäaamuina vanhempieni talon terassilla, kuuntelin tuulen huminaa tammen lehdissä ja hörpin teetä neule kädessäni. Lapsen nauru kantautui omakotitalon pihalta ja kaikki tuntui olevan kohdallaan. Festarilankoja täytyi tietysti päästä heti työstämään, ensimmäisenä olivat rakkaussukat äidille.

Valmiit
Olin alkujaan ilmoittautunut Neulefestareilla vielä neulesuunnittelua käsittelevälle kurssille, mutta koska vetäjää kohtasi henkilökohtainen kriisi, kurssi peruuntui. Kurssimaksun sain hassata Titityyn kivijalkakaupassa. Mukaan lähti hetken mielenhäiriössä Hedgehog fibresin Banana legs -vyyhti, jonka väriä voinee kuvailla lähinnä radioaktiiviseksi. Sisareni tietysti ihastui vyyhtiin ja kyseli kypärämyssyn perään. Varmana trend setterinä hän ajatteli yhdistää räipäkän kypärämyssynsä kirkkaanoranssiin pyöräilykypäräänsä. Mikäpä minä olin värien tiellä seisomaan?
<3 p="">
Miksei yksikään aikuisen naisen must-vaatteita käsittelevä artikkeli mainitse kypärämyssyä?

Lankaa jäi sen verran ylikin, että sain perinteiset käärmelapaset nakuteltua tiitillekin. Syksy harvoin onkaan liian kirkas.


Osa festarilangoista oli alkujaankin varattu ihan vain minulle. Lanitium Ex Machinan värjäämät ihanat kimallelangat sävyssä Anduin pyörähtivät heti itselleni boleroksi. Sen olisi tarkoitus sulostuttaa erilaisia mekkotilaisuuksia, mutta loppukesästä se meni mainiosti myös ihan vain t-paitojenkin kanssa. Ihana sininen kimallus! Lankaa jäi sen verran, että jäin hilloamaan sitä johonkin erityiseen projektiin.


Kaiken tämän hurvittelun jälkeen oli aika palata takaisin arkeen ja tuhota kaikki langanloput. Niinpä nakuttelin Teeteen silkkivillasta ja kaikkien edellisten projektien jämälangoista yhden Leftie-huivin. Se meni heti puikoilta lapselle talvihuiviksi, vaikka todistettavasti olisi riittänyt kyllä aikuisenkin kaulaan pikkuhuivina. 

Johonkin ne kaikki jämätkin oli pistettävä
Palaan raportoimaan taas joutaessani neuleet syksyn puolelta toisessa massapostauksessa. Siihen asti, neulomisiin!

keskiviikkona, huhtikuuta 20, 2016

Miisu

Tiitillä on mielikuvituskissa, jonka nimi on Miisu. Välillä tyyppi leikkii itse olevansa Miisu, välillä Miisu kulkee hänen mukanaan ja hän hoitaa kissareppanaa. Miisun tarinaan on poimittu ahkerasti paloja läheltä. Etenkin kovaonnisen Pihka-kissamme elämä toistuu Miisunkin vaiheissa.



Miisu, kuten esikuvansakin, oli ensin kodissa, jossa oli paljon "tyhmiä tyyppejä". Nämä tyhmät tyypit eivät pitäneet kissoista ja saattoivatpa satuttaakin niitä. Lopulta Miisun tilanne kärjistyi niin, että se heitettiin ulos kylmälle kadulle. Onneksi paikalle sattui kilttejä ihmisiä, jotka ottivat Miisun luokseen asumaan. Yleensä jos neiti itse leikkii kissaa, tässä vaiheessa seuraa paljon haleja, kissan kehräämistä sekä sen yletöntä ruokkimista, tuottaahan hylkääminen ulos sangen vankan ruokahalun.

Minulla oli muutama puuvillalangan jämäkerä, joista ajattelin virkata jonkin pehmolelun tytölle. Tiiti valitsi itse mallin, mutta unohti myöhemmin projektin venyessä koko asian. Minä työstin kissapehmoa jonkin viikon. Matkalle mahtui muutamia mutkia. Pähkäilin esimerkiksi, miten saisin langan riittämään. Kissasta tulikin lopulta raidallinen ja valkotassuinen. Keltainen lanka meni silti viimeistä metriä myöten projektiin. Hännän jäätyä viimeiseksi päätinkin, että siitä tulee juuri niin pitkä kuin lanka suinkin sallii.

Miisu pitää turvallisuuta tärkeänä, joten autossa matkattiin hoitopaikalle istuimessa

Kissa valmistui ja nappasimme sen kyytiin hakiessani tiitiä hoidosta. Koska Miisua oli leikitty niin pitkään, esittelin kissan tytölle Miisuna. Se olikin sitten rakkautta ensi silmäyksellä. Miisu on siitä lähtien seurannut tyttöä aivan kaikkialle. Suuntasimme tuolta ensikohtaamiselta retkeilemään loppuillaksi, ja Miisu kulki koko ajan mukana joko tytön sylissä tai repussa.

Päätimme kiertää muutaman kilometrin ennen nuotioeväitä
Mieheke koettaa jo karata pitkospuilla, mutta Miisu jäi nauttimaan maisemista
Olen ennenkin tainnut sanoa, mutta on kaksi maisemaa, joita rakastan villisti: Saimaan kallioiset rannat väikkyvine vesineen ja väkkärämäntyineen sekä suolakeudet. Nyt kävimme taittamassa muutaman kilometrin rämeisellä suolla ihastellen kevääseen heräävää luontoa. Suon ristiriitaiset värit ja voimakas ominaistuoksu saivat kumpikin askeleen kevenemään. Soiden karuudessa on jotakin herkkää ja kaunista. Ne myös saavat joka kerta raskaat ajatukset päästäni lipumaan pois. On vain minä, suo ja tuuli, joka puhaltaa ajatukseni karkuun.

Rahkasammalet kutsuvat koskettamaan

Tornissa kiipeilemässä (kuvassa myös itse puettu sateenkaarikauluri, jonka olen unohtanut kuvata)

Evästauko, tuo retken paras osuus!

Malli: Soveltaen Nekoyaman Amineko crocheted cat
Lanka: Puuvillajämäkeriä varastosta
Muuta: Olipas kivaa tehdä pitkästä aikaa pehmoa!

Sellainen on siis Miisu, kaltoinkohdeltu kissa joka sai hyvin rakastavan kodin pienen tytön luota. Luulen, että Miisu kokee vielä monen monta seikkailua.

keskiviikkona, maaliskuuta 23, 2016

Rakastan, rakastan



Minun mummini on tullut nuorena tyttönä evakkona Karjalan puolelta, menettänyt paljon ja ollut välillä niin hurjan yksin maailmassa. En voi olla ihmettelemättä, miten hän ei koskaan tullut kovaksi, vaan voimakkaaksi. Miten hän ei katkeroitunut, vaan on pysynyt herkkänä ja maailmalle avoimena? Sen tiedän, että mummola on minulle ollut aina turvapaikka ja hengähdystauko. Se on paikka, jossa minua aina kuunnellaan, muttei ikinä tuomita. Siellä voin olla oma itseni, hengittää vapaasti ja levätä hetken. Sinne pakeninkin niin lukion lukulomalla kuin myöhemmin ollessani yksin vieraalla paikkakunnalla töissä. Mummille saatoin aina kertoa kaiken, mitä elämässäni kulloinkin tapahtui. Hän kuunteli, ehkä teki muutaman huomautuksen tai kysymyksen ja sitten nyökkäsi. Hyväksyi kerta toisensa jälkeen hapuiluni ja epävarmuuteni omalla levollisuudellaan.


Toissakesänä sain kotona ollessani viestin, että mummi on saanut sairaskohtauksen. Kuuntelin puhelimessa minulle kerrotut sanat, jotka tuntuivat iskuilta vasten kasvoja. Soitin puolisolleni ja kerroin, että lähden Joensuuhun nyt heti. Mies lähti kahta tuntia liian aikaisin töistä, heitti minulle auton ja kaappasi kaksivuotiaan tyttömme syliinsä ilmoittaen ottaneensa ylimääräisen vapaapäivän ollakseen kotona lapsenvahtina. Minulla oli työpäivä tulossa itsellänikin, mutta pomoni sanoi heti soittaessani, että mummini tarvitsi minua huomattavasti enemmän kuin hän. Niinpä noin tunti puhelusta olin jo ajamassa.

Muistan sen päivän selvästi. Aurinko paistoi matalalta, ja värit olivat tummia. Taivas kaartui teräksenharmaana kuin ukkosen edellä, mutta aurinko kultasi pelloilla olevan kypsän viljan saaden sen värit hohtamaan. Sadonkorjuu, huomasin ajattelevani.

Perillä tilanne oli lohduton. Mitään ei voitu oikeastaan tehdä, joten jäimme kaikki odottamaan väistämätöntä. Istuimme vuoteen vierellä vuorotellen. Minulla oli mukana kirkkaankeltainen neuletyöni, huivi tytölleni. Istuin mummin sängyn vierellä vartiossa, neuloen silmukka kerrallaan. Mummi nukkui pääosan ajasta. Kun lähdin pois, muistan itkeneeni ja tunteneeni kiitollisuutta noista hetkistä. Että jos nyt pahin tapahtuisi, minä olin saanut olla lähellä ja heittää omat hyvästini.

Mutta mummi ei kuollutkaan. Tapahtui ihme toisensa jälkeen. Hitaita, pieniä ihmeitä, mutta ihmeitä yhtä kaikki. Nyt mummini asuu taas omassa kodissaan, pyöräilee paikasta toiseen ja halaa yhtä tiukasti kuin ennenkin. Sitä ei meistä kukaan uskonut sinä kesänä. Kun kävimme äitini ja sisareni kanssa Tallinnassa joulukuussa, ostin kokeiluun pellavalankaa aikomuksenani tehdä huivi. Käydessäni neulomaan sitä huomasin, että siitä tulisi ehdottomasti mummini huivi. Sen voisi heittää lämpimänä kesäpäivänä harteille tai sitoa tiukemmin kaulaan pyörän selkään hypätessä.

Sellainen huivi, johon voi upottaa kaiken rakkautensa ja kertoa kerta toisensa jälkeen, että minä välitän ja olen lähellä. Aivan kuten sinäkin olet aina ollut minua varten.